”Kun yksilö saa oireitaan selittävän diagnoosin, voi olo helpottua. Esim. ADHD-diagnoosi kertoo, ettei kysymys ole laiskuudesta, tyhmyydestä tai saamattomuudesta. Diagnoosiin liittyy kuitenkin myös leimautumisen vaara ja usko omiin kykyihin voi horjua”

Viime aikana ADHD:n diagnosointi ja sen lääkehoito on noussut otsikoihin. ADHD näyttää olevan mielipiteitä vahvasti polarisoiva käsite.  Polarisaatioon liittyy ikäviä piirteitä. On esim. esitetty, että diagnoosiin loisääntymiseen kriittisesti suhtautuvat kieltäisivät lasten kärsimyksen ja avun tarpeen. Toisaalta lääketeollisuutta on syytetty diagnoosien käytön edistämisestä ja lääkekäytön suosimisesta. Erilaisten näkökulmien kuulemisessa ja ymmärtämisessä saattaa kuitenkin olla etunsa

Tarkkaavuushäiriön eli ADHD:n oireita ovat tarkkaamattomuus, ylivilkkaus ja impulsiivisuus. Oireiden epämääräisyys ja objektiivisen testin puuttuminen on johtanut epäilyyn. Sosiologien puolelta on esimerkiksi esitetty, että diagnoosi parhaiten selittyisi medikalisaatioksi nimitettävän ilmiön kautta. Ensimmäiset luotettavat havainnot häiriöstä tehtiin kuitenkin jo 1800-luvun alussa ja lääkärit huolestuivat, kun oireista kärsiviä ilmaantui yhä enemmän 1970-luvun aikana.

Lääkitys, usein metyylifenidaatti parantaa monen häiriöstä kärsivän keskittymiskykyä. Mutta diagnoosin varmistajaksi siitä ei ole, koska vaikutus on samantyyppinen myös muilla lapsilla. Perinnöllisellä taipumuksella ei diagnoosia voi puolustaa, koska perinnöllisiä eivät suinkaan ole vain ongelmallisiksi määritellyt vaan kaikki monimutkaiset käyttäytymisen piirteet.

Diagnoosiin liittyvät pulmat eivät myöskään ole vieraita lääketieteelle. Muiden kehityksellisten ja psykiatristen häiriöiden samanaikainen esiintyvyys tekee diagnosoinnista haasteellista. Sen tulisi tästä syystä tapahtua moniammatillisen tiimin kautta, mikä usein jää tekemättä. Tiedetään myös, että lääkitys auttaa vain sen vaikutuksen ajan, eikä korjaa tai paranna. Lääkityksen pitäisi aina olla sekundaarinen vaihtoehto muiden tukitoiminen tukena. Näin totutettuna lääkitys toimii paljon pienemmällä annostuksella, joka mahdollisia sivuvaikutuksia ajatellen on tärkeä tieto. Usein lääkehoidosta muodostuu kuitenkin ensimmäinen, ellei peräti ainoa hoitovaihtoehto.

Monet sosiologien havainnoista ovat tärkeitä. Huomiota on esim. kiinnitetty siihen, että normaalisuuden käsite on koko ajan kaventunut, kun erilaiset lapsille annetut diagnoosit ovat lisääntyneet.  Ja jos lapselle ja diagnoosille annetaan liian suuri painoarvo, kiinnittyy huomio yksilöön ja esim. perheen ja koulun tukimuotojen tärkeys unohtuu. Monesti lapsen kuuleminen saattaa kasvattajilta unohtua, jos kaiken käyttäytymisen nähdään johtuvan häiriöstä. Kuntoutus voidaan rakentaa vain lapsen yksilöllisten kykyjen ja taitojen löytymisen ja niiden tukemisen varaan.

Sosiologiassa on paljon tutkittu myös stigmatisaatiota eli leimautumisen eli diagnoosin vaikutusta ihmiseen. Käsite tarkoittaa lyhyesti ilmaistuna sitä, että diagnostisoitu alkaa elää elämäänsä diagnoosin kautta tai että häneen suhtaudutaan poikkeavasti. Käytännössä tämä tarkoittaa esim.  että lapsi diagnoosiinsa viitaten lakkaa yrittämästä tai ettei lapselle aseteta kehitystasoonsa nähden oikeanlaisia tavoitteita. Erään viimeaikaisen tutkimuksen mukaan ADHD-diagnoosin lapsuudessa saaneilla lapsilla koettu elämänlaatu oli murrosiässä huonompi kuin vastaavista oireista ilman diagnoosia jääneellä verrokkiryhmällä. Tällaisia tutkimuksia ei tietenkään yksinkertaisesti voi sivuuttaa vaan tulosten syitä tulisi tutkia.  

Tarkkaavuushäiriö on moni-ilmeinen käsite, jonka ymmärtämiseen tarvitaan moniammatillista ja -tieteellistä näkökulmaa. On ymmärrettävä, että sosiologin ja lääkärin näkökulma on erilainen. Sosiologiassa tutkii ryhmäilmiöitä, kun taas lääkäri ehkä vastaanotolleen tullutta potilasta. Eri tieteet tutkivat erilaisia ilmiöitä erilaisin menetelmin ja päätyvät tästä syystä erilaisiin tuloksiin. Toisen tieteen tutkimustuloksia ei näin ollen voida kieltää ja kaikilla havainnoilla voi olla tärkeä merkitys häiriön ymmärtämisen, sen hoidon ja kuntoutuksen kannalta. Maailmalla ADHD:n tutkimus, hoito ja kuntoutus on valtaosaltaan biolääketieteellisesti suuntautunutta. Suomessa sitä voidaan julkisten ja yksityisten toimijoiden eri käytänteistä johtuen samanaikaisesti sekä yli- että alidiagnostisoida. Hoidon ja kuntoutuksen tulisi kuitenkin perustua ihmisen yksilöllisten tarpeiden ja erilaisten elinolosuhteiden huomioimiseen. Tiedämme, että monet häiriöstä kärsivät aikuiset näkevät oireensa luovuutena ja energiaa ylläpitävänä piirteenä, kun taas toiset näkevät sen syynä omaan syrjäytymiseensä. Mutta mitkä polut johtavat mihinkin?  Vastaamiseen tarvitaan monitieteistä näkökulmaa.